Terapiassa käytiin pitkästä aikaa läpi syömisiä ja muuta siihen liittyvää. Mutta mitä ihmettä, enkö mä olekaan terve? Kyynel tippasee ennen tämän kirjoituksen aloittamista, sillä on kuin isku päin kasvoja, että tajuan mulla olevan vielä melko paljonki ärsyttäviä ajatuksia. Mutta mää oon ajatellut, että ne tulee olemaan päässä koko loppuelämän, niistä ei voi päästä eroon.
"Entä jos pääsisit noista ajatuksista kokonaan eroon?"
"No en mää usko että ne koskaan katoaa mun päästä lopullisesti"
Ai onko niistä mahdollista päästä joskus täysin? Mä luulin että tuun loppuelämän elämään näiden ns. "jäännösoireiden" kanssa...
Kun alkaa käymään läpi esim. syömistä, ruokaa, ajatuksia ja käyttäytymismalleja niin huomaa että ei sitä olekaan täysin parantunut... mulla oikeastaan on aika paljon pinttyneitä ajatuksia. Vai tuleeko nää tosissaan olemaan päässä loppuelämän? Vai voiko näistä päästä eroon? Sen ku tietäisi.
Kysyin tätä samaa kysymystä "Ai enkö ookaan terve" viime kesän jälkeen, sillonki ajattelin olevani elämäni kunnossa. Oonko vai enkö oo, en tiedä. Vaikea erottaa pinttyneitä ajatustapoja "normaalista" ajattelusta. Vaikea erottaa normaalia epänormaalista. Epänormaalista on tullut normaalia.
Tai sitten tästä ei voi paremmin parantua... mutta miks mun "normaalit" jutut on terapeutille sh-ajattelua? Täh? Oon oikeasti pihalla. Mutta onneksi ne on senkin mielestä lievänä, eikä ajatukset kuitenkaan johda teoiksi. Sehän se tärkein on. Mutta eniten surettaa, jos en vielä oikeesti oo 100 % parantunut. Kuin inhottavaa todeta se. Isku vasten kasvoja. Kauan sitten vielä? Kauan siihen, että oon totaalisen terve?
Oli nyt pakko päästä purkamaan ajatuksia kun alko surettaan ton käynnin jälkeen. Enkö mää vaan halua kohdata todellisuutta? Vai kuvittelenko vaan? Tai sitte oon täysin terve ja vaan ylireagoin. En tiiä, en oikeesti tiiä. En tiiä mikä on enää normaalia. Tuo käynti lamautti mut. Mutta mitä helkuttia, mähän oon syönyt pizzaa, hampurilaista, kaikkea epäterveellistä mitä en ennen??? Miten mä muka voisin olla enään toipuva, jos oon syönyt kaikkea laidasta laitaan. Ihan oikeasti kaikkea mitä vaan voi kuvitella.
En sanois, että mulla ois enää oireilua, mutta enemmänki sellasia juurtuneita, pinttyneitä ajatuksia, joita en edes erota epänormaaleiksi, niistä on tullut osa arkea, pitäisikö niistä pyrkiä eroon? Luulin, että kaikilla toipuvilla jää sellaisia ajatuksia mieleen pyörimään.. Tosi vaikea kuvitella, että tyyli millä on elänyt ja elää niin siinä olisi jotain väärää tai epänormaalia? En ymmärrä. Eikö kuitenkin oma ajatus itsestä ja voinnistaan ole se tärkein? Jos tunnen voivani hyvin, niin sillonhan se on niin.
Mitäpä nyt... mitä mun (muka) täytyisi tehdä erilain? Hankala muuttaa asioita jos ei näe mitään muutettavaa. Helpompi vaan sanoa olevansa terve ni ei tarvi miettiä ja stressata.
Jos mun syömiset esim. ei ole jo normaalia, niin mikä ihme sitten on? Hankala nähdä missä mättää kun ruoka kyllä maistuu. Eikö nimenomaan ole normaalia syödä spontaanisti, päivän tekemisten ja kulun mukaan, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus saattaa jäädä pieni nälkä, joskus tuntuu että maha repeää ja tulee huono olo? Joskus terveellistä ja joskus epäterveellistä? Joskus monta päivää putkeen, joskus harvemmin? Mun mielestä tämä on normaalia.
Kertokaa mulle MIKÄ on teille normaalia?
"Entä jos pääsisit noista ajatuksista kokonaan eroon?"
"No en mää usko että ne koskaan katoaa mun päästä lopullisesti"
Ai onko niistä mahdollista päästä joskus täysin? Mä luulin että tuun loppuelämän elämään näiden ns. "jäännösoireiden" kanssa...
Kun alkaa käymään läpi esim. syömistä, ruokaa, ajatuksia ja käyttäytymismalleja niin huomaa että ei sitä olekaan täysin parantunut... mulla oikeastaan on aika paljon pinttyneitä ajatuksia. Vai tuleeko nää tosissaan olemaan päässä loppuelämän? Vai voiko näistä päästä eroon? Sen ku tietäisi.
Kysyin tätä samaa kysymystä "Ai enkö ookaan terve" viime kesän jälkeen, sillonki ajattelin olevani elämäni kunnossa. Oonko vai enkö oo, en tiedä. Vaikea erottaa pinttyneitä ajatustapoja "normaalista" ajattelusta. Vaikea erottaa normaalia epänormaalista. Epänormaalista on tullut normaalia.
Tai sitten tästä ei voi paremmin parantua... mutta miks mun "normaalit" jutut on terapeutille sh-ajattelua? Täh? Oon oikeasti pihalla. Mutta onneksi ne on senkin mielestä lievänä, eikä ajatukset kuitenkaan johda teoiksi. Sehän se tärkein on. Mutta eniten surettaa, jos en vielä oikeesti oo 100 % parantunut. Kuin inhottavaa todeta se. Isku vasten kasvoja. Kauan sitten vielä? Kauan siihen, että oon totaalisen terve?
Oli nyt pakko päästä purkamaan ajatuksia kun alko surettaan ton käynnin jälkeen. Enkö mää vaan halua kohdata todellisuutta? Vai kuvittelenko vaan? Tai sitte oon täysin terve ja vaan ylireagoin. En tiiä, en oikeesti tiiä. En tiiä mikä on enää normaalia. Tuo käynti lamautti mut. Mutta mitä helkuttia, mähän oon syönyt pizzaa, hampurilaista, kaikkea epäterveellistä mitä en ennen??? Miten mä muka voisin olla enään toipuva, jos oon syönyt kaikkea laidasta laitaan. Ihan oikeasti kaikkea mitä vaan voi kuvitella.
En sanois, että mulla ois enää oireilua, mutta enemmänki sellasia juurtuneita, pinttyneitä ajatuksia, joita en edes erota epänormaaleiksi, niistä on tullut osa arkea, pitäisikö niistä pyrkiä eroon? Luulin, että kaikilla toipuvilla jää sellaisia ajatuksia mieleen pyörimään.. Tosi vaikea kuvitella, että tyyli millä on elänyt ja elää niin siinä olisi jotain väärää tai epänormaalia? En ymmärrä. Eikö kuitenkin oma ajatus itsestä ja voinnistaan ole se tärkein? Jos tunnen voivani hyvin, niin sillonhan se on niin.
Mitäpä nyt... mitä mun (muka) täytyisi tehdä erilain? Hankala muuttaa asioita jos ei näe mitään muutettavaa. Helpompi vaan sanoa olevansa terve ni ei tarvi miettiä ja stressata.
Jos mun syömiset esim. ei ole jo normaalia, niin mikä ihme sitten on? Hankala nähdä missä mättää kun ruoka kyllä maistuu. Eikö nimenomaan ole normaalia syödä spontaanisti, päivän tekemisten ja kulun mukaan, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus saattaa jäädä pieni nälkä, joskus tuntuu että maha repeää ja tulee huono olo? Joskus terveellistä ja joskus epäterveellistä? Joskus monta päivää putkeen, joskus harvemmin? Mun mielestä tämä on normaalia.
Kertokaa mulle MIKÄ on teille normaalia?
Hei! Tämä ei nyt varsinaisesti liity postaukseen, mutta oon seurannu sun blogia ja oon saanu siittä itelleni valtavasti tsemppiä, sillä olen suurinpiirtein samanikäinen kuin sinä ja parantumassa (en kai vielä täysin parantunut). Joten ensiksi kiitos tästä blogista!! :) vaikutat huipulta tyypiltä! Ite olen normaalipainon puolella ja välillä ahdistaa vaan niin paljon oma keho, että meinaan koko aika alkaa kompensoimaan syömisiä. En vain hyväksy itteäni tällaisena. Eniten ahdistaa selluliitti jota oli vaikka liikuin ja kävin salilla, mutta nyt sitä on vielä enemmän ja näkyvämmin. Vähän hävettävä kysymys, mutta onko sulla selluliittiongelmaa?
VastaaPoistaHellou! Tuo on oikeesti parasta blogin pitämisessä kuulla, että joku on saanut tsemppiä, vaikkei sitä ite aina voi uskoa, ku tulee sellanen olo että "Häh, ai mun kirjoituksista :D", mutta mahtavaa kuulla! Kiitos sulle! :`) Ja niin sinäkin varmasti!
VastaaPoistaÄlä pliis kuitenkaan ala kun olet tehnyt varmasti kovaa työtä päästäksesi parempaan kuntoon! En väitä etteikö itellä tekisi mieli, hyvin useinkin, mutta yritä vaan ajatella, että ei oikeasti kannate, sillä pienet jutut johtaa suuriin hyvinki nopeaa tässä taudissa, ja et varmaan taas haluaa ruveta sh:n orjaksi (siihen se lopulta menee niinku varmasti tiedät). Mutta olethan sä hyväksynyt sen ennen sairautta? Sulla on siis mahdollista hyväksyä se tulevaisuudessa. Muista että myös kaikki kompensoinnit pahentaa kroppa-ahdistusta ja lisää negatiivisa ajatuksia, tänkin varmasti tiedät. Mulla on ihan sama kropan hyväksymisvaihe menossa, ja en tod. väitä etteikö laihduttaminen pyöri mielessä, mutta uskon vaan ettei se kannate jos tästä haluaa lopullisesti parantua!
Tiesitkö että 90 % naisista on selluliittia, vaikkei sitä varmasti tuoda heti esille! Sitä on myös miehillä. Se ei riipu ootko hoikka vai isompikokoinen, sitä voi olla KAIKILLA. Nopeaa laihduttaminen saattaa lisätä selluliitin näkymistä itseasiassa ja iho alkaa roikkumaan! Ootko tullut ajatelleeksi? Ja joo, kyllä mullakin on sitä, mutta en kiinnitä siihen hirveästi huomiota, kun helpottaa ajatus, että sitä on niin monella muullakin. Luultavasti omat selluliitit haittaa vain itseä, sillä en usko että kukaan muu jaksais kiinnittää sellaseen huomiota. Mulla on myös laihtumisen ja painon takaisin nousun myötä tullut ns. "raskausarpia" sillä iho on venynyt kun on laihtunut nopeaa, ja voi olla ettei ne koskaan lähde. Näitä löytyy vielä monesta paikkaa ja selkeästi. Tää on mulle ehkä suurempi probleema kuin selluliitti, vähän niinkui kosto siitä, että kohtelin kroppaa aikoinaan niin huonosti. Kanttii miettiä itsekin laihtumisen kannalta, että oikeesti iho venyy ja kroppaan JÄÄ jälkiä.. Ite älysin vasta liian myöhään. Nettihän on pullollaan ohjeita ja vinkkejä selluliitin ehkäisyyn ja poistoon, mutta tuntuis jotenki pöljältä jaella sellaisia vinkkejä, niitä kyllä löytyy kuin etsii.
heei onko tää blogi nykyään salainen tai jotain kun en saa ilmoituksia postauksista lainkaan bloggeriin!
VastaaPoistaKiitti vastauksesta! Itseasiassa en hyväksynyt sitä ennen kuin sairastuin ja se olikin yksi (kuitenkin pienimmistä syistä) miksi sairastuin. Ei auta kun yrittää tsempata eteenpäin ja pitää mielessä nuo kaikki mitä mainitsit kun ahdistus ja masennus valtaa mielen. Oot muuten todella, todella kaunis! Ja laiha vieläkin.. Muista sinä se! Kaikkea hyvää jatkoon ja hurjasti tsemppiä kaikkeen! Ehkä kommentoin tänne jatkossakin kerta nyt aloitin:) Äläkä lopeta blogin pitämistä!
VastaaPoistaPinja: Eeei oo, ihan julkinen kaikille :) Toinenkin kommentoi samaa joskus tässä, en tiedä johtuuko se kun yhdessä vaiheessa poistin blogin vähäks aikaa niin jos täytyis poistua lukijoista sitten liittyä uudestaan ni ne taas alkais näkyy normaalisti? Muuten en osaa kyl sanoa..
VastaaPoistaAnonyymi: Kiitos kommentista! Aijjaa.. :/ Mutta onneksi on aina mahdollista oppii hyväksymään ittensä ja kroppansa vaikka siihen menisi aikaa! Todellakin yritä tsempata ja muista että on monia samassa tilanteessa jotka eivät luovuta :) Mulla tää ajatus yleensä auttaa. Voi että kiitos! :`D Niin sinäkin varmasti! Sitä samaa sulle!! :) Se on mukava kun ihmiset rohkeesti uskaltaa kommentoida jos on sanottavaa!
Mielenkiintoinen postaus ja itse olen miettinyt ihan samaa. EN tiedä mikä on normaalia! Mutta olen ajatellut niin, että eihän sellaista asiaa ole kuin normaali. Kaikki ihmiset on yksilöitä, ei voi sanoa mikä on normaalia syömisessä, ulkonäössä ei muussakaan... Se mikä on terveys, niin uskon, että sen tietää kun on terve! Sitä ei tarvitse kyseenalaistaa tai pohtia tai uskotella itselleen, sen tietää ja tuntee kun asia niin on :)
VastaaPoistaMusta sun pitäisi vaan jatkaa samanlailla, nauttia elämästä, ruoasta, oppia hyväksymään itsesi:) Älä stressaa, ettet tiedä mikä on normaalia, koska sitähän sä vielä opettelet. Mikä on just sulle normaalia:! Se ei välttämättä oo toiselle normaalia...
Ei kannata kuitenkaa antaa itselleen lupaa ajatella sairauita ajatuksia sillä verukkeella, että ainahan ne tulee olemaan. Vaan mielummin löytää se halu päästä niistä kaikista ajatuksista ja tavoista eroon! Koska muuten voi käydä niin, että sairaus pitää sut jossain määrin narussa kiinni, vaikkei vaikuttaisi enää jokapäiväiseen elämään...
Ja mua ainakin auttaa kun mietin kuinka kauan oon sairastanu, ja sitten kuinka kauan oon ollu normaalipainossa. Eli eihän psyyke voi niin nopeasti palautua jos monta kertaa kauemmin on ollut sairas kun on fyysisesti ollu terve! Sillai pystyn helpommin hyväksymään etten ole vielä terve:)
Toivottavasti auttoi jotain tai sait ajateltavaa...
Nautinnollista kesää :)
Anonyymi: Mäkin oon miettinyt tolta kantilta, ettei ole mitään kaikille yhteistä normaalia. Juuri näin! Kyllä uskon, että jokainen ihminen tietää itse parhaiten, milloin voi hyvin ja on terve. Enkä väittäisi tässäkään että olen täysin terve, sillä ei musta itestäkään niin tunnu, mutta melkein, sanoittaisko näin :D Oon oikeestaa samaa mieltä, musta kuitenki suurimmaks osaks ajasta tuntu näin hyvältä, niin sehän se on tärkein ja myös, että oikeesti pystyn nauttia elämästä nykyään taas!! "Normaalista elämästä" mitä lie se sit onkaa :D Tuokin on niin totta... ehkä pystyykin päästä kaikista pinttyneistä ajatuksista ja tavoista, joihin tosiaa on niin tottunut, ettei ne tunnu enää omituisilta... kunhan vaan pystyy tunnistamaan ne.
VastaaPoistaNimenomaan, ja vaikka olisikin normipainossa, niin myös että kauan mieli on ollut sairas. Tää tauti osaa tehdä niin että se väittää olevan täysin terve, jotta se saa löysää otetta, tai silleen että voi esim. sillä verukkeella skipata aterian, koska "kyllähän kaikki normaalitkin tekee niin joskus" tai sillee et pikkuhiljaa noi alkaa taas yleistyy ja huomaaki et taas oireilee..
Kiitos, auttoi kyllä, hyvin samalain ajattelen itekin, vaikka tosi ristiriitaista välillä onkin. Sulle myös mukavaa kesää :)