Sairastuminen (osa 2): Yksinäisyys

Ensimmäinen osa

Nuo ”laihdutuskuurit” loppui aina lyhyeen ja paastojen jälkeen söin aina hyvällä ruokahalulla. Pystyin elämään normaalisti reilusti yli puoli vuotta ja syödä mitä vaan ruokia. Kävin myös usein ulkona syömässä, joskus useammankin kerran viikossa. Söin herkkuja myös usein, olin tuohon aikaan mielestäni sokeririippuvainen, kaikki makea maistui useasti päivittäin. Joskus vuotta vanhemman siskon kanssa puhuttiin siitä, kuinka paljon me syödään herkkuja ja että pitäisi koettaa vähentää ulkona syömistä, koska siihen kului myös paljon rahaa.

 Muutin omilleni vuoden 2012 helmikuussa. Ostin kotiin useasti ruokakaupassa käydessäni koulun jälkeen jotain hyvää ja söin sitä hyvillä mielin. En osannut laskea kaloreita, enkä ikinä kiinnittänyt niihin huomiota. Kävin monesti parin kymmenen metrin päässä olevassa kioskissa, josta sai kaikkea pientä hyvää. Mulla oli aivan terve suhtautuminen syömiseen ja herkutteluun. Koin olevani hoikka ja niinhän mä olinkin – nyt kun katsoo noita vanhoja valokuvia. Tuohon samaan herkutteluaikaan ostettiin myös siskon kanssa jumppakortit ja käytiin erilaisissa jumpissa: bodypumpissa, zumbassa, kuntojumpassa jne. Silloin liikuin ainoastaan sen tuoman hyvän olon takia.  Koulussa oli pitkiä 8-16 päiviä joihin sisältyi paljon harjoitustunteja. Jaksoin kuitenkin koulun, yksin asumiseen totuttautumisen, jumpissa käynnit ja muun arjen hyvin. Tuolloin päiväkirjasta vilkkui kuitenkin halu vähentää herkkujen syömistä johon aloin pyrkimään.

Erkanin vanhoista kavereistani enemmän muutettuani yksin asumaan. Meillä ei ollut enää samoja kiinnostuksen kohteita ja emme viettäneet enää aikaa vanhojen ala-asteelta asti tunnettujen, parhaiden kavereiden kanssa. Saman vuoden huhtikuussa yritin aloittaa ”Terveellisten elämäntapojen viikon”. En ostanut mitään roskaruokaa tai herkkuja. Suunnittelin syöväni tulevina päivinä terveellisesti, lukuun ottamatta tulevia synttärikahveja. Kuvailin päiväkirjassa kuinka olen syönyt viime viikot tosi epäterveellisesti. Innostuin enemmän jumpista joissa kävimme ja kirjoittelin siitä tulevasta hyvästä olosta. Aloin enemmän miettiä sitä, miten paljon mulla kuluu esimerkiksi rahaa kaikkeen roskaruokaan:
”Nyt on tehtävä muutos ja alettava syömään säännöllisesti ite tehtyä ja terveellistä ruokaa!”. ”Oon viimeviikot syönyt tosi epäterveellisesti ja en oikeastaan ite oo tehnyt ruokaa. Ruoat on koostunut subista x1234000, hesestä x 12334 + suklaasta, karkeista ja muista herkuista. En oo jatkuvaa ylensyöntiä ja epäterveellistä syöntiä aatellut mitenkään muuten pahana, mutta mitä se tekeekään mun kolesteroliarvoille?” Kauhistelin tuolloin myös sitä kun huomasin siskoni olevan mua laihempi ja perheessämme oli epäilyt että sillä on syömishäiriö ja se sai mussa aikaan semmosen kauhun, koska olinhan mä ollut meidän perheessä aina ”se laihin”.

Kirjoitin päiväkirjaan kesän alussa siitä, kuinka mulla alkoi masennusoireet palata ja olin yksinäinen. Olin erkaantunut kavereista entistä enemmän ja nähtiin kokoajan harvemmin. Heinäkuussa 2012 kirjoitin päiväkirjaani siitä, että mulla on ollut taas sekavia ajatuksia laihdutukseen liittyen. Seurasin yhden tytön blogia joka sairasti anoreksiaa. Olin aivan koukussa blogiin, jota olin lukenut jo vuosia. Samalla eksyin myös muihin sairautta käsitteleviin blogeihin. Kirjoitin enemmän ja enemmän siitä kuinka oon menettämässä mun parhaat kaverit. Elämä alkoi tuntua tylsältä. Kirjoitin siitä kuinka ulkoisesti mulla on kaikki asiat hyvin mutta tuntui että mun elämästä puuttuijotain. Olin jo jossain vaiheessa aloittanut laihdutuksen joka loppui neljään päivään. Tuona aikana laskin sen aikaisen painoindeksini ja olin ihmeissään miten se oli niin "suuri" (n. 17,8).

Selailin eri kalorilaskureita ja tutustuin kaloreihin yleensäkin. Aloin harjoittelemaan kaloreiden laskemista, koska olin siitä ihan pihalla. Noina neljänä päivänä kerkesin myös pyöräillä äitin luokse puntarille ja ajattelin ottavani puntarin laukussa mukana omaan kotiini. Puntari kuitenkin jäi äitini luo ja tajusin lyhyen ”laihdutuskuurini” olevan typerää ja lopetin sen. Listasin päiväkirjaan syitä, että miksi mun ei pitäisi alkaa laihduttamaan. Kirjoitin lopettavani tuollaiset höpöajatukset, anoreksia blogien lukemiset, kalorien laskemiset (josta innostuin kun vihdoin opin niitä laskemaan). Jatkoin kesän viettoa hyvillä mielin ja hyvin syöden. Vietin lomaani aivan normaalisti niin kun ennenkin. Sain kaverini tutulta söpön kissanpennun josta olin aivan innoissaan.

Kirjoitin lisää siitä kuinka ahdistus alkoi hiipiä takaisin elämään: 
”En ala estelemään tai peittelemään enää oloa jos alkaa masentaan, ahdistaan, surettaan tai jotain. En kuitenkaan halua kaikkien edessä masistella tai esim. itkeä, ne ois aivan ihmeissään, että miksi, koska kaikki on mulla pinnallisesti niin hyvin.  Ja niin onkin, mutta joskus tulee niitä päiviä kun ahdistaa. Nykyään annan ahdistaa kunnolla että se menee sitte myöski ohi. Joskus on niitä päiviä, kun miettii edelleenkin että ois helpompi kuolla pois, ja niitä hyödyttömyyden tunteitaki on. Ei kuitenkaan heti tarvi ajatella että masennus ois palaamassa, vaan on normiakin surra välillä, vaikka ei oikeen yhtä ainutta syytä löydy. Mulla varmaan stressikin, mitä oon koittanut piilotella, purkaantuu sitten ajoittaisina ahdistus"kohtauksina" tai masennuspäivinä. Parempi se on surea välillä, entä olla tuntematta mitään kummempaa, niinku ennen”.

Mietiskelin paljon koulun jälkeen mun sen aikaisia ystävyys-suhteita ja kuinka en ollut löytänyt edellisten ”menetyttejen” ystävien tilalle uusia ystäviä. Kävin tuolloin vielä harvoin sairaanhoitajan ja lääkärin juttusilla. Yhdellä käynnillä sovittiin, ettei oteta enää uusia aikoja vaan lopetan ”hoidot” siellä. Keskusteltiin mun terapiaan hakeutumisesta ja mun täytyi soittaa eri terapeuteille.  En kuitenkaan saanut sitä aikaiseksi ja terapia asia jäi siihen.

”Oon huomannut tässä viimeviikkojen aikana, että masennusoireet ovat pukanneet taas päälle. Voi johtua hyvinkin siitä, että on syksy ja talvi on tulossa. Kylmä, pimeät illat, pimeys muutenkin, muistot tältä ajalta kun miettii vanhoja aikoja. Yleensä mun pahimmat masennusvaiheet on olleet just tähän aikaa vuodesta. Vaikka oonkin suurimmaksi osaksi parantunut masennuksesta, en täysin ja oireita on vielä tänäkin päivänä. Yks vaikuttavimmista oireista viimepäivinä on ollut tää yksinäisyyden tunne. Vaikka tiedän, että mulla on ihmisiä ympärillä, mietin kokoajan oonko tärkeä ja jos perhettä ei lasketa, niin, oon kauheen vainoharhainen siitä, mitä ihmiset haluaa musta jne. Tää on tosi ärsyttävää, koska ei voi oikein rentoutua ja olla ihmisten seurassa oma itsensä, kun miettii muiden tarkoitusperiä ihan normaaleissakin tilanteissa.”

Seuraavista osasta/osista en osaa sanoa milloin tulee, kun en ole vielä ruvennut kirjoittamaan :)

Kolmas osa