That old me's dead and gone...

Eilen ahdistuspäissäni mietin jo luovuttamista. Paino ahdisti. Vaikka ahdistus on läsnä kokoajan, uskon siihen että se helpottaa ajan kanssa ja sairaat ajatukset antaa tilaa terveille. Ainakin jossain vaiheessa.  

Mitä nopeampaa paranemisen tielle lähtee, sitä nopeampaa tästä eroon pääsee. Mää vaan oon niin kärsimätön ihminen, että haluaisin isoja muutoksia lyhyessä ajassa. On kuitenkin vähän epärealistista että tästä kahdessa viikossa parantuu, mutta mitä enemmän päivittäin taistelen sairaita ajatuksia vastaan ja nimenomaan toimin niitä vastaan, sitä nopeampaa tää on mun osalta ohi. 

Uskon positiiviseen asenteeseen ja onneksi mulla on elämässä paljon rakkaita asioita, mitkä auttaa mua jaksamaan. Mun täytyy itse tehdä hirveästi töitä ja uskon että sekin helpottaa mitä nopeemmin saan ne alta pois. On tehtävä töitä sen eteen… muuten tulevaisuus voi näyttää melko synkältä. Oman taisteluni olen aloittanut. Ja luovuttaa en aio, vaikka kuinka ahdistaisi tai tekisi mieli tehdä mitä.

Syönyt oon hyvin mutta paino näytti tänään -500g vähemmän. Sairas mieli oli helpottunut ja ahdistus lievittyi. Tää ei tarkoita sitä, että olisi ollut odotettavissa painon putoamista ja aijon edelleen jatkaa taistelua vaikka itkien, ja se valitettavasti tarkoittaa sitä syömisestä johtuvaa painon nousua. 

Koulusta muuten sen verran, että sain kiitettävän liikuntatuokion pitämisestä ja  eilen sain jopa suomennettua ruotsin kappaleen, hyvä minä!:-D 
Kyllä on tsempattava edes nämä vikat kuukaudet ennen lomaa!

Ps. Oon miettinyt jo kauan mitä teen tän blogin suhteen. En haluais kirjoittaa näin henkilökohtaisia asioita kaikkien silmille, mutta yksityisesti kirjoittaminen tuntuu pöljältä. Eilen olin jo varma, että tänään poistan blogin. En haluais kirjoittaa jatkuvasti myöskään mitään valitusvirsiä, mutta näin mulla nyt menee niin minkäs teet. En tiiä yhtään mitä teen..

No saa nähdä.