Oma vika

Ensinnäkin, paino oli noussut tänä aamuna 700g-1.1kg. Laihdutuksen lopettamisesta se on noussut 2,5kg. Alimmasta painosta se on noussut 3,2kg. 

Lopetin laihduttamisen ja lähdin paranemisen tielle reilu pari viikkoa sitten. Tää on tuntunut hirveen pitkältä ajalta ja ajattelin tuolloin, että oon tänä päivänä jo terve. Toivoin niin. Kaksi viikkoa, puoli kuukautta ja mää ajattelin olevani tällöin terve, koska oon tehnyt töitä tän eteen joka ikinen päivä. Laskin joskus että kauan enintään mulla ”saa kulua” paranemiseen. Ajattelin, että enintään pari kuukautta, jos kesällä tai viimeistään ennen synttäreitä Syksyllä olisin terve. Mun tavoite. Ei se mennytkään niin. Milloin oon sitten terve? En halua tuhlata tähän enää yhtäkään päivää. 

Kaikki sanoo, että kun alkaa syödä, paranee. No niin tein. Oon syönyt nyt kaksi viikkoa tosi hyvin, herkutellutkin ja syönyt roskaruokaa… Oon syönyt kuin robotti, vaikkei olisi tehnyt aina mieli. Oon kitannut ruokaa suuhun siinä toivossa että paranen. Miksi mulla vielä sitten on joka päivä kokoajan samoja ajatuksia mitä ennen kuin lopetin laihduttamisen? Miksi ahdistaa? Missä on se odotettu parantuminen? Tässä tilanteessa tulee toivoton olo, entä jos en paranekaan ikinä?

 Toinen mitä oon miettinyt hirveästi on, että miksi? Miksi minä? Miksei vaikka naapuri? En haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan samaa. Mutta ärsyttää että miksi minä, miksi minä taas?! Oon neljä vuotta sairastanut masennusta ja vuosi- pari se on pysynyt hallinnassa; oon pystynyt elämään normaalia elämää. Olen monesti ajatellut, että oon parantunut siitä kokonaan. Muistan kun joskus tuntui, että olen päässyt siitä täysin yli. Silloin mietin että toista kertaa en tuu sitä kestämään. En anna sen uusiutua. Yksi diagnoosi riittää yhdelle ihmiselle. Olen pelännyt masennuksen uusiutumista, mutta silti oon lykännyt esim. terapiaan lähtöä. 

Miksen mennyt viime syksynä terapiaan? Koska ajattelin olevani silloin ”tarpeeksi terve” ja jätin sen välistä. Muu elämä oli tärkeämpää. Mulla oli tilanne, jolloin olisin ollut valmis käsittelemään asioita ja kohtaamaan terapiassa käytävät asiat. Tilanne ei ollut akuutti enää. Mutta olinko sittenkään vielä valmis? Lykkäsinkö sitä vaan siinä pelossa, että entä jos en pysty käymään asioita läpi vielä? Entä jos en kestä niistä aiheutuvaa ahdistusta.

Jätin kaikki hoitokontaktit ja ajattelin selviäväni yksin. No niin selvisinkin melkein vuoden, mutta pikkuhiljaa masennus alkoi oireilla, aloin tuntea yksinäisyyttä vaikka ei mihinkään ihmiset ympäriltä hävinnyt. Miks en tuolloin tehnyt mitään asialle? Ajattelin varmaan silloinkin olevani liian terve hakeakseni apua ajoissa. 

Tunnistin varoitusmerkit ja hoitopuolelta sanottiin, että ota heti yhteyttä jos siltä alkaa tuntua. Ei kun mää viiletin eteenpäin ja ajattelin kaiken olevan hyvin. En halunnut olla mikään masentunut nuori vaan halusin elää normaalia nuoren elämää, itsenäistyä, aikuistua ja muuttaa omilleen. Rakentaa oman elämän.  En halunnut olla enää kenenkään holhottavana, halusin selviytyä yksin. Olinhan "jo" 17-vuotias.

En halunnut myöntää pahaa oloa itselle vaan sen sijaan keksin maailman huonoimman keinon hallita tuota tyhjyyden tunnetta ja ahdistusta. Piti olla joku konkreettinen asia, mihin voin hukuttaa ahdistuksen.

Mua mietitytti muutenkin se, kuinka epäterveellisesti ja paljon syön. Kuinka paljon syön roskaruokaa. Olin aikaisemmin huolissaan siitä, miten mun BMI on suurempi kuin ikinä. En ollut aikaisemmin huomannut sen suurenemista. Aloin noudattaa ”terveellisiä elämäntapoja”. 

Pikkuhiljaa tyytymättömyys omaan vartaloon kasvoi. Ostin vaa’an, aloin tarkkailemaan painoa ja piilotin sen kotiini. Innostuin liikkumisesta ja mielessä tiesin sen menevän yli, koska se ei tuntunut mukavalta vaan pakolta. 

Terveellisten elämäntapojen noudattaminen muuttui pikkuhiljaa laihduttamiseksi. 

Oma vika, itse halusin laihtua. Itse en hakenut ajoissa pahaan oloon apua. Itse halusin selviytyä yksin. Itse en kertonut kellekään. Itse ajoin itseni tähän tilanteeseen. Oma vika. Itse tän aiheutin, itse saan kärsiä seuraukset.