YHDEN LOPPU ON TOISEN ALKU

Blogin lopetus on pyörinyt valitettavasti pitkään mielessä enemmän tai vähemmän. Oon nyt kuitenkin päätynyt ratkaisuun, että tämä blogi lopettaa lopullisesti. Lupasin kuitenkin itelleni, etten lopeta ilman lopetusvirttä (josta tuli pitkä! :D). Pahoittelen huonoa äidinkieltä, mutten jaksa nyt välittää.

Miksi lopetan? Koska tuntuu, että blogi ottaa enemmän kuin antaa. Tuntuu, että kokoajan pitäisi olla kirjoittamassa jotain syvällistä, jottei ihmisillä mielenkiinto lopahda. Ymmärrän sen kyllä, sillä itekin henk.kohtasesti tykkään blogeista, joissa käsitellään asioita pintaa syvemmältä, ollaan aitoja ja rehellisiä. Yleensä perus muoti/lifestyle jne. blogeista puuttuu se. Emmää tiiä onko se sitten se syömishäiriö-masennusblogi "leima" joka vaivaa... Toisaalta en taas haluaisi peittää täysin menneisyyttä. Nyt kun on päässyt jo elämässä sen verran eteenpäin ja on niin hyvin toipunut, niin tuntuu, ettei ketään enää kiinnosta. Ja en ole tätä huomannnut pelkästään oman blogin kohdalla, vaan niin monen muunkin entisen "sh-bloggaajan".

Oon varmaan ite niin pikkutarkka, että näen vaan puutteet blogissa. Mitä pitäisi tehdä enemmän, mihin panostaa enemmän, kuinka usein postata, mitä postata, jotta ihmiset jaksaa lukea. Mää oikeesti tykkään kirjoittaa ja tehdä postauksia, enhän muuten olisi tähänkään asti pitänyt blogia. Montaa blogia, jo vuodesta - en edes muista, olisiko 2008? Kommentit piristää ja niistä monesta on ollut paljon apua. Vaikka joku kehuisi postausta, niin en ikinä ite näe asiaa samalla tavalla; näen vain puutteet.

Toisaalta silleen ei voi elää miettimättä blogia. Tarkoitan, että arjessa täytyy miettiä (liikaa), että ai, tuosta ja tästä pitäisi ottaa kuva, ai niin en ole postannut viiteen päivään, mistäköhän postaisin, mitä ihmiset haluaisi, kiinnostaako ketään... Liian usein tuntuu, ettei kiinnosta, vaikka monet on sanoneet, että kiinnostaa. Tai sitten ite oon liian kriittinen...

Ehkä en tiedä mun suuntaa blogin pitämisessä... kategoriaa, vaikka toisaalta, tarviiko tietääkään. Mutta vaikka kuin haluaisin postata "mistä haluan, mitä haluan, milloin haluan" niin ei se mene niin. Kirjoittaa itselle ja itseä varten, ei sekään mene niin.

Toisaalta ei voi kirjoittaa syvimpiä tuntoja, kun pitää miettiä mitä voi paljastaa ittensä ja muiden kannalta. Tuliko nyt kerrottua liikaa? Pitääkö teksti poistaa? Voi apua, mitä menin julkaisemaan?

Mutta taas toisaalta, tiedän, että tuun kaipaamaan blogia ja postailua jo viikon sisään. Miksi poistin blogin, palautanko, teenkö uuden? Mutta ei se aina voi mennä niin. Ei mun ensinäkään täytyisi olla kokoajan miettimässä jatkaako vai ei. Sehän kertoo jostain.

Sitten aina mietin, että onko mua "tarkoitettu" blogin pitäjäksi. Haluaisin antaa enemmän mutten ehkä jaksa. Sitten miettii monesti, että kuka eksyy blogiin. Sisko, kaveri, tuttu, työnantaja?

Mitä voin kirjoittaa niin että se on kaikkien silmille sopivaa? Mikä on liikaa kerrottua omasta elämästä? 

Ehkä mää vaan otan liian suuret paineet tästä, vaikkei blogin pitäminen ole niin vakavaa. Mutta sen pitäisi olla enemmän mukavaa entä stressaavaa, uskon että kaikki on sitä mieltä.

Blogi on ollut tärkein silloin, kun on tarvinut ja saanut tsemppiä. Haluankin jälleen kerran kiittää jokaisesta kommentista ja tsempistä, kannustuksesta ja järjen äänestä. Voi olla, että tilanne olisi nyt aivan eri, jos en olisi saanut vertaistukea ja neuvoja. Niinku oon varmaan maininnut, niin monesta kanssabloggaajasta on tullut tärkeitä, vaikkei ihmisiä oikeassa elämässä tunne, muutakuin blogin ja kommenttejen perusteella. Silti on tuntunut, että on elänyt jonkun taipaletta. Ei sitä muuten itke toisten tekstien takia, eikä ne muuten herättäisi niin suuria tunteita. Ei sitä muuten selaa montaa kertaa päivässä jonkun blogia uusien postauksien toivossa. Ei sitä muuten lue niin tarkkaan kommentteja, joista niistäkin on saanut tsemppiä itelle. Nyt kun miettii, niin en vaihtaisi blogin kategoriaa tai  "leimaa" pois. En pysty kuvitella itseäni täysin lifestyle jne. blogin pitäjänä - oonhan senkin testannut. Se ei vaan ole tuntunut omalta. Mutta en myöskään loputtomiin halua postata näistä aiheista, sillä jos niistä haluaa erkaantua kokonaan, niin en usko, että aiheen ympärillä pyöriminen edesauttaa sitä.

Ootteko miettineet, miten syömishäiriöblogeista tulee niin suosittuja? Mikä niissä vetää puoleensa? Oon myös huomannut, että kun kirjoittaja toipuu ja alkaa elämään normaalisti, niin lukijoita ei välttis kiinnosta enää niin paljoa. En usko, että oon ainut joka on huomannut tämän.

Tulee mieleen sekin, että esim. kroppakuvien (vaikka ihan asua esitellessä) tai ruokakuvien lataaminen on aina vähän epämukavaa. Tai siis kun tuntuu, että ihmisten katseet kiinnittyy heti siihen, onko laihtunut tai saanut painoa. Ruokakuvissa taas onko ruokaa liikaa vai liian vähän. "Tuo varmasti laihduttaa taas" kun sen yhdessä ruokakuvassa on liian vähän. Tai "syöpä tuo nykyään paljon..." kun on sattunut joku päivä syömään enemmän. Tai jos käy lenkillä ja lataa vaikka kuvan lenkkipolulta, niin ihmiset ajattelee, että laihduttaa ja menee huonosti.

Joo... hieman sekavaa selitystä, mutta ehkä ymmärrätte rivien välistä syitä lopettamiselle. Täysin painavaa syytä en itseään tiedä. Mutta tuntuu, että näin paremmin. Aika mennä eteenpäin.

Lopuksi haluan vielä kiittää jokaista lukijaa, kommentoijaa, anonyymiä, vierailijaa, eksynyttä... Kiitos ihanista kommenteista niin rekisteröityneille kuin anonyymeille. Mun anonyymi kommentoijat on just ihania eikä tuu mieleen ikäviä kommentteja niiltä.

Aijon jatkossakin seurata teidän blogeja ja kommentoida jos on sanottavaa! Jätän blogin ainakin toistaiseksi näkyville. 

Kiitos JOKAISELLE.

Ihanaa jatkoa kaikille ja iloa päiviinne! Taistelkaa jos on vielä taisteltavaa - selviätte kyllä!! Muistakaa itse auttaa itseänne. Mulla henkilökohtaiset taistelut jatkuu vielä, luultavasti pitkään, vaikken sitä itse aina myönnäkään. Tärkeintä ettei luovuta ja mä toivon kovasti, ettei mikään tule aiheuttamaan enää suurempaa romahdusta minkään suhteen. Tietysti tulee aikoja jolloin tekee mieli luovuttaa kaiken suhteen, mutta pidetään sormet ristissä ettei niin tule käymään. Tai no, niin ei tule käymään.

Ihminen voi keskittyä elämänsä aikana

joko rakentamiseen tai puutarhanhoitoon.

Rakentajien työ saattaa viedä vuosia, 

mutta jonain päivänä se on valmis.

Sillä hetkellä he pysähtyvät ja jäävät omien seiniensä vangeiksi.

Elämä menettää merkityksensä

rakennustyön päättyessä.

Mutta on olemassa myös niitä jotka kylvävät.

He joutuvat kärsimään ajoittaisista myrskyistä ja vuodenaikojen rajuista

vaihteluista, ja harvoin lepäävät.

Mutta toisin kuin rakentajan rakennus,

puutarha jatkaa ikuista kasvamistaan,

ja vaikka se vaatii jatkuvaa huolenpitoa,

elämä on sen ansiosta puutarhurille 

yhtä suurta seikkailua. -Paolo Coelho

Heippa rakkaat (tämän voin oikeasti sanoa, sillä teistä on tullut rakkaita) ♥ ♥ ♥ ♥

PS.
Oon miettinyt perustavani ennemmin tai myöhemmin (kun jaksamista riittää)  uuden blogin, joka ei tule käsittelemään millään tavoin asioita, mistä tämä blogi kertoi. Siinä tutustutaan minuun, ja haluan sinne niitä lukijoita, jotka ovat kiinnostuneet muuten lukemaan kun syömishäiriö, masennus tmv. aiheita. Näistä aiheista oon henkilökohtaisesti saanut tarpeekseni, enkä jaksa vatvoa enää niitä. Varmasti syvällisempiä juttuja tulee, muttei yhtä päiväkirjanomaisesti kun tähän blogiin. Nähdään siis siellä ehkäpä joku päivä! Voi olla, että jos sen perustan niin ennen Saksaan lähtöä, jotta voin kertoa kuulumisia sieltä ja lähtöä ennen. Pistän linkkiä tänne tottakai jos/kun uusi blogi aukeaa!

♥:llä