Vain ajatuksia

En mennyt tänään harjoitteluun, mutta en ole luovuttamassa, vaan menen heti huomenna. Aamu vain alkoi päin persettä ja nousin väärällä jalalla. Mulla oli jutteluaika, jossa käytiin noita terapia hommia läpi. Sitä ennen ahdistuin jostain syystä ihan aamusta. Kävellessä bussipysäkille näin junan, joka menee samaan aikaan aina, kun kävelen sen alikulun ali. Ja vitsi mä ajattelin, kuin helppoa olisi vain kävellä sinne ylös ja kaikki olisi ohi. Kuinka helpottavaa; ei tartteis jaksaa mitään enää koskaan. Heti kun olin alittanut alikulun, juna meni yli ja jäin katsomaan sen perään miettien, että olisikin rohkeutta joskus kivuta sinne raiteille. Se menee aina siitä ku mä kävelen ohi, ihan ku se ois tarkoitettu. Niinku mulle tilattu juuri oikeeseen aikaan. Noniin tyttö hyppää jo.
Mietin myös harjoitteluun menoa; kuinka jaksan esittää niin positiivista, sosiaalista ja hyväntuulista. Ei vaan ollut sellanen olo. Itku kurkussa astuin bussiin ja menin hoitajan luo. Se kyseli kuulumisia ja vähän kaunistellen kerroin voivani ihan hyvin. Kerroin kuitenkin, etten jaksaisi mennä harjoitteluun. Se sitten ihmetteli, että miksi, kun näytän ulospäin niin hyvinvoivalta (voitte arvata miten ton tulkitsee). En edes jaksanut selittää, vastailin vaan pakollisiin kysymyksiin.
"En mää kuitenkaan pysty näkemään sun pään sisään".. Mmm, et niin, ja hyvä vaan.

Kotiin tullessa ahdistus ei lievittynyt, itku pääs ja kello läheni töihin lähtöä... Tuli hirveä itseinho kun laiskana lusmuna jäin kotiin... ja oli pakko rangaista siitä itseä, vaikka vannoin etten sellaseen enää tänä vuonna sorru.

kuva

Olen menossa arviokäynnille yhdelle terapeutille, joka on erikoistunut myös syömishäiriöide hoitoon. Mietin taas, että miten kehtaan mennä sinne kun olen jo terve, ainakin melkeen. Kaduttaa kun kirjoitin sille, että sairastan sh:tä, vaikka enhän mää enää sairasta. Oon jo näin iso, laiska, läski, normaali ja ennen kaikkea syön ihan helvetisti liikaa. Eilen mysliä ja banaania syödessä mietin vakavissaan, että ei helvetti, en mä voi aloittaa sen kanssa kun se odottaa että sinne saapuu joku vaikeasti alipainoinen tyttö joka ei syö mitään. Mutta toisaalta, järki sanoo, että on ihan hyvä, että terapeutilla on kokemusta syömishäiriöisistä... Toinen puoli mussa sanoo, että kehtaatkin kutsua itseäsi siksi, sinä läski lehmä.

Pahoittelen tämmöstä negatiivisuus postausta, älkää ottako liian kirjaimellisesti, nää on vaan näitä ajatuksia. Kyllä uskon että tässä päivän mittaan olo kohenee ja huomenna saatan olla jo ihan erillä mielin! Huonoja päiviä on kaikilla.

kuva