Mietintätauko

Muut blogia pitävät varmaan tietää, kuinka tärkeäksi blogi voi muodostua. Voi purkaa ajatukset kirjoittamalla ne (joka yksistäänkin jo helpottaa oloa), mutta siihen päälle kannustavat kommentit - varmasti olo kohenee. Aina kun hoksaa kommentin tulleen, hymy nousee huulille ja jännittää kuka sieltä kirjoittelee ja mitä. Mulle ei muistaakseni koskaan ole tullut negatiivista kommenttia. Ei "ilkeitä anonyymejä" eikä muutakaan. Oon monesti ihmetellyt tätä, mutta parempi näin! Oon miettinyt myös, kuinka ihania kommentteja pelkästään oon anonyymeiltä saanut: mulla on ollut ihanat anonyymikommentoijat - samalla lailla kun rekisteröityneet! Tän takia myös on vaikeeta käsittää, miten joillekin sataa niin paljon ilkeitä kommentteja.

No mutta, se niistä kommenteista. Piti vaan kertoa kuinka tärkeitä nuo kommentit on olleet ja kuinka niistä on ollut oikeesti apua. Se on varmaan mulle ollut se suurin syy jatkaa kirjoittamista. Toiseksi tulee se, kuinka on ollut mukava saada vastakaikua omille ajatusryöpyille ja se vertaistuki, joka on myös yksi suurimmista syistä blogin pitämiseen. Ja pakko sanoa, että syömishäiriöstä parantumisessa te kommentoijat ootte olleet ehkä tärkein tuki! Aika hassua, yli perheen ja kavereiden (tietty neki sillä tavalla mitä ne ei ite hoksaa). Enemmän mitä hoitotaho. :D Vaikka tietty nekin teki osansa. :D Enkä siis tällä tarkoita, että olisin parantunut, mutta pitkälle on päästy! Kiitos siis siitä!!

kuva

Nyt kun alkaa muistelemaan, niin mietin, miksi alunperin perustin blogin. *Hmm... mietintää*
Mulla ei oikeastaan koko tänä aikana ole ollut tiettyä suuntaa blogille. Ei aihetta tai tiettyä luokkaa. Oon vaan kirjoittanut :D Mitä mieleen tulee, mikä mietityttää. Ihanihan aluksi aloitin "terveellisten elämäntapojen" blogin... joka vaihtui nopeaa laihdutusblogiksi... joka muuttui tähän, sanottaisko parantusmismyönteiseen. Mutta en silti tänä kokoaikana täysin ole tiennyt, mitä haen blogilla, mistä kirjoitan, mikä sen "tavoite" on. Esim. jos pitää muotiblogia, niin tietää sen suunnan ja mistä se kertoo, mitä sillä tavoittelee... eikö niin? :D Mää vaan oon ollut sellanen huuhaa blogin pitäjä... vailla mitään tiettyä. Ehkä tämän takia aina välillä tulee sellanen epävarmuus, että mitä mää nyt teen. Nyt viime kuukausina se on pyörinyt enemmän mielessä. Stressaan paljon tästä, vaikka tiedän hyvin, ettei siihen ole tarvetta. Kun ei tiedä täysin blogin suuntaa, on välillä hankala kirjoittaa. Oon testannut pariinkin otteseen lifestyle blogia, mutta se ei tunnu oikealta. Ei musta ollut siihen. En vain jaksa kuvata päivän juttuja tai vaikka asuja, koska se ei ole mulle niin tärkeä asia tai niin suuri intohimo, että käyttäisin siihen energiaa. Siis joo, vaatteet ja pukeutuminen yms. on mun suuri  intohimon kohde, mutta sen "jakaminen" ei... Tai sitten oon vaan niin laiska.

Tämä blogi on ollut ihan eri asia, paljon tärkeempi. Mutta nyt en vaan tiedä mitä tehdä... jatkaa vai lopettaa lopullisesti. Kun esim. mietin tulevaa, kun aletaan käymään terapiassa asioita läpi, niin varmasti jotkut jutut (aika monikin) tulee ahdistamaan. Ja kun tänne olen asioita purkanut, niin tekisin niin varmaan jatkossakin. Kuka semmoista jaksaa lukea, vai onko se hyväkään vatvoa niitä asioita vielä terapian ulkopuolella. Toisaalta en ole kertonut tänne läheskään kaikkia asioita, mitkä on vaikuttaneet mun tilanteeseen ja kaikkien näiden ongelmien syntyyn. Mutta tiedätte, julkinen blogi, onko järkeväkään avata henkilökohtaisia asioita nettiin... Ei. Ja kun näihin asioihin vaikuttaa muut ihmiset, niin hankala kertoa asioista joillain salanimillä ja asioita kierrellen. Syömishäiriö aiheena on ollut ihan helppo, kun vaikka paraneminen on vaikeeta, niin sen "suorittaa" aika konkreettisesti, niimpä myös kirjoittaa. Nappaa kuvan syödystä ateriasta ja lataa sen. Kirjoittaa vaa`alla nähdyt luvut ylös. Aika helppoa. Mutta sitten kun aletaan tonkia mennyttä ja käydä kipeitä juttuja läpi niin tiedän jo nyt, ettei tule olemaan helppoa. Toisaalta kirjoittaminen on parempi, mitä vaikka itsensä satuttaminen. Mutta julkisesti tosi henkilökohtaisia juttuja... Emmää nyt tiiä onko se niin järkevää, kun välillä tuntuu, että jo nyt oon paljastanut liikaa julki - kuvien kera.

Joten täytyy nyt miettiä tarkkaan, miten jatkossa. Ja mitä jatkossa. Edelleen teidän tarinoitanne seuraan mielellään ja kommentoin! Siitä ei noin vaan voi luopua, mutta omasta stooristani en tiedä. Miten voikaan ruudun toisella puolella olevat ihmiset tulla niin tärkeiksi, osiltaan niinkun tuntisi ne? Vaikka ei tuntiskaan. Mutta joo... ehkä lopetan tän litanian tähän ja jään näillä mielin mietintätauolle.