”Miten meni Joulu ja uusivuosi?”
”Hyvin meni.”
”Onko paino laskenut tai noussut viime vuodesta?”
”No oikeastaan pysynyt melko samana, vaikka tänä aamuna olin varma, että se on noussut ainakin 3 kg.”
”No miten nyt 3 kg, sehän on aika iso määrä?”
”Mmm… no siltä tuntui ja näytti.”
”Millon sulla alkaa se työharjoittelu? Oon kysynyt ennenkin, mutta oliko se mikä työharjoittelu?”
Vastaan varmaan viidettä kertaa: ”Saan tietää paikan luultavasti tällä viikolla ja kuntoutuksen työharjoittelu.”
”Minkälainen ollut mieliala?”
”Ihan ok, vaikka aika paljon ahdistuskohtauksia tullut, mutta noh, oon jo tottunut niihin.”
"Ootko liikkunut?"
"No suunnitellut aloittavani ens maanantaina jumpat, en muuten, paitsi hyötyliikunnut"
"Monesti viikossa sää kävit siellä aina ennen?"
"Riippui viikosta."
… Tämmöistä paskanjauhantaa joka kerta hoitajalla. Tänään meni sinne näin tekopirteänä:
… Ja melkein juoksin itkemään kotiin kun en bussissa kehannut. Hoitaja sanoi, että ens viikolla on aika, johon tulee lääkärikin ja pohditaan ”hoidon” jatkoa. Se sanoi, että kuulemma mietitään, tarvitaanko enää noita aikoja, kun jonotan sinne toiseen paikkaan (jonne on ainakin puolen vuoden jonot!). Olin vaan, että ”Joo… ok…”, vaikka mielessä mietin, että mitä helvettiä, mää just kerroin että ahdistus on lisääntynyt ja se tulee kohtauksina melkein päivittäin. Mutta kaippa se BMI 17 on jo riittävän läski niille ja nakkaavat pihalle kun oon jo niin terve ja pystyn jo aloittamaan koulun, mitä oon muutenki pelännyt hirveesti että tuunko jaksamaan. No ehkä olisin tullutkin, mutta en yksin. En mä muutenkaan pelkän "syömishäiriön" takia siellä ole käynyt? Kyllä niiden pitäisi tietää kun diagnoosit teki! Kotona tuli pahin ahdistuskohtaus pitkään aikaan, sydän hakkasi tuhatta ja sataa, ja olin jo helpottamassa sitä omin konstein jotka ei johda mihinkään, mutta onneksi nukahdin kyyneleet silmissä, enkä kerennyt tehdä mitään. Myönnän, että en kerro aina ihan totuudenmukaisesti miten oon voinut (koska helpommalla pääsee kun vastaa, että joo ihan ok) koska jaksan tsempata sen kymmenen minuuttisen mitä siellä käyn, mutta kotona kaikki iskee päälle. Silti jotenki luulisin että ne näkisi että en voi hyvin ja nimenomaan nyt kriittisessä vaiheessa jossa tarvisin tukea kun tulee muutoksia kaikkeen niin mut nakataan pihalle ja jätetään oman onnen nojaan. Ymmärrän kyllä, että en ole enää mitenkään 'vakava tapaus' ja tuo oli päivystys missä käyn/kävin. En omasta mielestäkään tarvi mitään päivystyshoitoa, mutta se on nähty, etten täysin yksin selviä, kun ei ole muita kelle edes puhua mistään asioista. Ja kun sinne toiseen paikkaan on pitkät jonot, oikeesti ainakin puolen vuoden, niin mitä sillä välin? Pitää yrittää selvitä yksin. Oon ylpeä itsestä, että voitin pahan ahdistuksen nukkumalla sen pois, enkä toiminut niinku ennen. Toivotaan että jatkossa pystyn samaan. Voisin pyytää siltä lääkäriltä viimeisellä kerralla rauhoittavia, jospa niillä selviäisi.
Mutta jottei mene liian negatiiviseksi, niin tässä pari kuvaa uudelta vuodelta pikkasen myöhässä. Jos huomaatte, niin oon leikannut hiuksia ja ne on saamassa muodonmuutoksen tässä lähiaikoina :)
Hei tyttö! Nyt sä taistelet itsellesi jotain hoitoa siinä seuraavassa palaverissa. Ei ne noin vaan voi jättää sua tyhjän päälle, kun jonotat sinne toiseen paikkaan.
VastaaPoistaVoimia!
Mitä muuten opiskelit?
Tai luovutan ja annan paikan jollekin kriittiselle tapaukselle. Rasittavaa kun pitää taistella jostain hoidosta kun muutakin mietittävää.
PoistaKiitos Mari ♥
Opiskelen lähihoitajaksi...
No on nyt jumankauta jos jättävät tyhjän päälle, ei ne voi tehdä niin kuten Marikin sanoi! Ens kerralla sanot, että niin kauan kun oot jonossa toiseen, et pätjää yksin. Sanot ihan suoraan! Tai tuunko sun mukaan ni mä sanon? :D OIkeesti huh kun alkoi kiukuttamaan sun puolesta! Murrr! Sä tarvitset vielä tukea, eikä bmi 17 todellakaan riitä, vaikkei tietenkään pelkästään sitä pidä tuijottaa. Se on vielä reippaasti alipainoa, eikö ne urpot ymmärrä, etteivät ajatukset korjaannu alipainon puolella. Sun ei todellakaan tartte selvitä yksin! Sano niille, että eikö ne tajua, kuinka iso juttu on ylipäänsä hakea apua. Ja että miten paskalta tuntuu, että kun on sen askeleen ottanut, eikä apua sitten olekaan tarjolla riittävästi tai avuntarvetta vähätellään. Varo vaan mä oikeesti pölähdän odotushuoneeseen ens viikolla ja puhun (=raivoan) sun puolesta ;D
VastaaPoistaHienoa kuitenkin, että sait ahdistuksen kuriin edes hetkeksi muilla kuin haitallisilla keinoilla! Tsemppiä paljon <3
Ei ne voikaan tehdä niin, mutta ei olisi mikään ihme, kun täällä nuo hoitokuviot menee vähän näin. Mä saan olla onnellinen, että oon päässyt tonne edes sillon vaikeammassa tilanteessa, tai no, ei paino määritä tilanteen vaikeutta; paljon masentuneempi mieli on nyt, mitä alhaisemmassa painossa. Että miten säälin kaikkia muita, jotka ei edes pääse hoitoon tai jonottaa vuoden.
PoistaKyllä mun on pakko sanoa, koska mua itseäkin pelottaa. Tai jos en tuolla jatka, niin joku toinen apu on oltava. Olin kyllä niin ihmeissään kun sieltä lähdin... tuli tosiaan vähän yllätyksenä tuo hoidon lopettaminen... mutta en varmasti ole ainut jolle käy näin.
Tiiätkö, mäki jopa tiedän, että ei ajatukset korjaannu alipainossa, eikä heti sen jälkeenkään (!) mutta niillä (niinku se hoitaja itekin on myöntänyt) on asiantuntemus syömishäiriöihin aika suppeaa..
Mää toisaalta tiedän, että ei tarvi selvitä yksin, ja helvetti, kyllä ne tietää minne asiat viimeksi johti?! Ne tietää muutenki mun taustat ja siellä hoidon tarp. arvioinnissa nimenomaan painotettiin että yksin ei tarvi selvitä. Nyt heti kun sairasloma loppuu ja palaan normaali arkeen ja heti kun ei mainitse kaikista vaikeista ajatuksista, niin kuvitellaan että on terve. Aaaarg. Ja nimenomaan; mä oon tällä kertaa ollut ite satasella mukana ja sitoutunut ja tehnyt muutoksia.. mutta se ei tarkoita että selviän yksin.
Pitää mainita tästä jollekin, vaikka yhdelle siskolle joka tietää näistä asioista, ja sanoa ens kerralla miten asiat on!
Aloin muuten niina itkemään ekaks kun näin tän kommentin, kun en oo muuta tehnytkään tänään, kait oon niin herkällä tuulella nyt.. Mutta kiitos paljon ♥
Minne olet tällä hetkellä hoidon suhteen siis jonossa? Terveydenhuollossa ja varsinkin tämän sairauden kohdalla (jossa osaaminen ja tieto on pelottavan vähäistä) pitää asiakkaan osata itse vaatia itselleen riittävästi hoitoa tai ainakin tuoda niin rehellisesti kuin pystyy esille se, minkälainen tilanne, tunteet, ajatukset yms. on itsellä menossa! Et välttämättä pysty todellakaan tietämään, mikä hoito/tukimuoto olisi sinulle se paras, se on henkilökunnan ja ammattilaisten tehtävä. Sinun tehtäväsi on tuoda rehellisesti esille ja selväksi oma tilanteesi sekä ajatuksesi, näin varmistat itsellesi parhaan mahdollisen tuen ja mahdollisuuden toipumiseen. Todella ikävää kuulla, että fiilikset ovat huonommat ja olisi kyllä mukava lukea enemmänkin kuulumistasi :)
VastaaPoistaOon jonossa mielenterveystoimiston aluetyöryhmään kun nyt olen käynyt päivystyksessä tapaamassa hoitajaa.
PoistaMulta ei ole hoidon vaatiminen oikeen onnistunut ikinä, kun mielessä vaihtelee se, olenko edes sairas vai en. Ja mietin sitäki kuinka paljon vien resursseja mistäkin ja kuulunko sinne tai tuonne yms.. Menen yleensä käynneille sellaisella pienellä esityksellä, tai siis en tiedä miksi, mutta esitän paremmin voivaa mitä oikeasti. Jätän asioita kertomatta tai en kerro oleellisia juttuja.. keskityn tän sijaan kaikkeen turhaan mietintään, niinku just että vienkö toisilta tilaa ja olenko edes oikeassa paikassa, jaksaako tuo hoitaja kuunnella mua ja kaikkea ihan epäoleellista. Kerron myös enemmänki pinnallisia "kuulumisia" ja vastaan yleensä että: "Ihan ok mennyt" vaikka ei oliskaan. Kaikki tää vaikka ite olisin hakeutunut tai sitoutunut hoitoon.. Oletan vähän niinku että ne osaisi lukea mun ajatukset ja nähdä musta läpi miten voin..
Seuraavalla kerralla koitan oikeasti panostaa siihen rehellisyyteen ja että kerron oikeat ajatukset! Eihän se muuten homma toimi...
Kirjoitan luultavasti tarkemmin tai laajemmin kuulumisia uudessa postauksessa, tää oli vaan tällainen pahan mielen vuodatus. Kiitos sulle :)
Rehellisyys hoitohenkilökuntaa ja ennen kaikkea itseäsi kohtaan sairauden suhteen on todella vaikeaa, mutta siinä ainakin syömishäiriössä on kyse: sairaus ei halua, että parannut. Itse mietin niin, että se on sairaus, joka väittää, etten muka apua ja tukea tarvitse, sanoo "ihan ok":ta hoitohenkilökunnalle. Tärkeintä on, että olet itse kuitenkin hakeutunut hoitoon, sillä se on jo todella isoa asia sen myöntämisessä, että todella olet avun ja tuen arvoinen etkä vie muilta hoidettavilta tilaa. On todella surullista, että usein hoidossa kuvitellaan, että kun potilas näyttää ulkoisesti hyvältä, niin hoidon tarvetta ei ole. Sairastuneelle tämä on suora merkki siitä, että "olen liian lihava" ja normaalipainossa ei hoidon arvoinen.. :/ Voi olla, että asuinpaikkakunnallasikaan ei ole parhaat mahdolliset hoitomahdollisuudet?
PoistaTotta puhut, ja siihen kun yhdistää sairaudentunnottomuuden.. joka mulla on välillä kovinki vahva. No mä hakeuduin masennuksen hoitoon mutta sitä kautta tuli sh esille. Ja niimpä, tuo on raivostuttavan totta, just tänään tuli tuo tunne, että pitäiskö ruveta laihduttamaan, jotta sais vielä hoitoa.
PoistaJa täällä ei julkisella puolella ole todellakaan hyvässä jamassa hoidot... jos edes hoidosta voi puhua. Asiantuntemuutta puuttuu paljon... Yksityisellä varmaan pikkasen paremmassa kunnossa olis asiat.
paljon tsemmppii <3 mutta toi on jotenkin väärin, että ne heittääs ulos, vaikka tarvisi hoitoa vielä..kun eihän ne tyhjän päälle siasi koskaan jättää :(
VastaaPoistaKiitos! ♥ Jep, toivotaan ettei ne jätä ihan tyhjän päälle! :/
Poista