Älä valita

Älä valita turhasta, joillakin on paljon pahemmin tilanne mitä sulla. Sullahan on asiat hyvin – Näin mä hoen mielessäni itelle sillon kun ahdistaa tai stressaa. En halua valittaa koska mulla on paljon paremmin asiat mitä ennen oli. Mulla ei oo oikeutta valittaa. Jotenkin sen jälkeen kun on muuttanut omilleen, on tullut sellanen olo että on selvittävä yksin. Kyllä mä pärjään yksin ja osaan hoitaa hommat. Kaikki ajattelee (perhe, kaverit ja muut) että mulla menee nykyään loistavasti. Koulupaikka on, opiskelut sujuu, oma asunto ja osaan hoitaa siihen liittyvät asiat, en ruvennut ryyppäämään ja rellestämään heti kun muutin yksikseni, vaikka joku oisi voinut niin luulla. Tätä ”hyvin menemistä” on jatkunut kuitenkin nyt niin kauan, että kaikille on syntynyt sellanen luottamus ja kuva, että mä pärjään ja voin hyvin. Jos oon käynyt äitillä kylässä, sen miesystävä aina kehuskelee kun ”Eeva on nykyään niin fiksu tyttö ja Eeva kyllä pärjää”…  

Mutta mitä mieltä mä ite oon? No joo käytännön asiat sujuu. Joo osaan hoitaa kaikki asiat yksin. En tarvi apua muilta enkä kysy paljoa neuvoa – oonhan jo kohta 19 vuotias. Oon aikuinen, mun täytyy pärjätä yksin. Kyllä muutkin pärjää.

Mutta miksi ahdistaa? Miksi kotona aina itken yhtäkkiä ilman syytä. Miksi huomaan kokoajan enemmän masennusoireita vaikka luulin olevani sen kanssa hyvillä vesillä. Miksi saan taas ahdistuskohtauksia, jolloin toivon vaan olevani kuollut. Miksi en näe mitään järkeä elämisessä? Silti aina kun joku kysyy kuulumisia, hymyssä suin vastaan, että hyvin menee ja kiva kun pääsee kohta muuttamaan. Kerron aina nuo pintapuoliset asiat ja mitkä käytännön asiat sujuu hyvin. Tuntuu että pitäisi olla raivohullu, näkyviä arpia täynnä, kuihtunut ja nälkiintynyt, ryypätä joka päivä, olla asunnoton, olla tappamassa ittensä… jottavoisi sanoa että mulle ei kuulu nyt kovin hyvää. Eli mulle on pakko kuulua hyvää ku asiat ei oo noin. Mielummin hymyilen ja säästyn kysymyksiltä. Mielummin autan muita niiden ongelmissa.  

Nyt ajattelin kuitenkin valittaa.

Noitten masennusoireitten tunnuttua enemmän, tein muutaman masennustestin. ”Testin perusteella podet keskivaikeaa masennusta, keskustele asiasta lääkärin kanssa” ”Taidat potea masennusta…” – Niin keskustelen asiasta lääkärin kanssa. Anteeksi minkä vitun lääkärin. Ei mulla oo mitään hoitokontakteja enää mihinkään lääkäriin. Ja koska masennus ei ole se vaikea niin turha taaskaan valittaa. En jaksa mennä lääkäriin kun siitä ei oo mitään hyötyä. Ne luultavasti käskisi nostamaan masennuslääke annosta, jonka voin tehdä käymättä lääkärissä. Ja miten mulla voi olla masennusta kun syön lääkkeitäkin. Sillon siellä hoitajalla ku tein jonkun masennustestin, niin vaikka siitä tuli tuo keskivaikea tulokseksi, niin se sivuutti sen täysin ja siirtyi muihin juttuihin.

Sain joskus eräästä paikasta sellasen listan jossa oli terapeuttien numeroita. Ne käski soittaa jollekin niistä ja käydä arviokäynnillä. Soitinko? Kävinkö? En. Ne kysyi, että saanko soitettua ite. Minä vastasin että totta kai. Siitä on nyt varmaan vuosi tai yli. Enkä oo tehnyt mitään kun mullahan on kaikki hyvin. Annetaan niitten soittaa jolla on tarvetta siihen. Ne antoi myös jotain kelakorvaus lappuja ja B-lausunnon. Missä ne on kun ne piti lähettää eteenpäin jotta saataisiin se terapia asia rullaamaan? Ne on tuolla kaapissa ja siellä ne on pysynyt. Ne luultavasti on jo ”vanhentunut” eikä niistä ole enää mitään hyötyä.

Sillon koulussa kerroin ryhmänohjaajalle, että en lähde harjoitteluun, vaikka opintojen puolesta ei ois ollu mitään syytä jättää sitä väliin. Se ja opo ihmetteli miksi en lähde, mutta en tosiaan ois kehannut sanoa että ”Joo en nyt lähde kun täytyy keskittyä laihduttamiseen”. Ryhmänohjaaja hoki kuinka talosta löytyy koulukuraattori blaablaa pitää ottaa yhteyttä jos tarve. En ottanut yhteyttä.

Puhuin eilen mun sos. työntekijän kanssa tosta muuttohommasta yms. Se sitten kysyi samalla että miten on mennyt. ”Joo hyvin on mennyt” vastasin. ”No oletkos ollut kesätöissä?” ”En ole” vastasin minä. ”Ai miksi et ole ollut?” ”Koska en saanut oikein mistään”. Todellisuudessa töiden hakeminen pysyi koko kesän vaan ajatuksen tasolla.

Mulla kummittelee menneisyyden tapahtumat mielessä ja haluaisin tosissaan käydä ne läpi jotta voin hyvillä mielin jatkaa elämää. Mutta ei mulla oo oikeutta mennä terapiaan näin hyvin voivana. Ja en jaksa miettiä niitä käytännön asioita mitä sen eteen pitäis tehdä. Syömisjuttujen kannalta mun ”hoidot” on ohi. Sain sillon aikoinaan aikoja sille psykiatriselle sh:lle, mutta en sinnekään mennyt. Seki oma vika. Lähete sinne ravitsemusterapiaan meni (jos se nainen ei sitten unohtanut sitä laittaa), mutta siitä ei oo kuulunut mitään ja ois omituista sellasessakin käydä ku mähän syön. Menkööt sinnekin ne jotka sitä apua tarvitsee. 

Tässä vaan muutama asia joka ärsyttää. Voin jatkaa tietty tätä myöhemmin. Nyt täytyy kuitenkin rientää laittautumaan oikeen pirtsakan näköiseksi ja herätellä juhlafiilistä. Elämähän hymyilee! :)